SYLVI HYYRYLÄINEN
Hyyryläisen Sukuseura ry:n aktiivinen jäsen Sylvi Elisabeth Hyyryläinen siirtyi ajasta ikuisuuteen haimasyövän uuvuttamana lyhyen sairaalajakson jälkeen 21.3. 2020 Mikkelin keskussairaalassa.
Sylvi syntyi 27.1.1928 Ristiinassa Närhilän kylässä maanviljelijä Einar Hyyryläisen ja Lyyli Marian, o.s. Tuukkanen, perheen kuudesta tyttärestä kolmantena. Sylvi halusi jo varhain kansakoulun jälkeen päästä opintielle. Käsitöistä kiinnostuneena hän lähti ensin ompeluoppiin, sitten Helsingin Kristilliseen kansanopistoon ja sen jälkeen opiskelemaan Pieksämäen Diakonissalaitoselle, mistä valmistui diakonissaksi 1955. Hän työskenteli Pieksämäen aluesairaalassa leikkaussalin sairaanhoitajana vuoteen 1960, jolloin hän siirtyi Suomusjärvelle seurakuntasisareksi. Siellä työn ohella luontui kuorolauluharrastus ja yhteisöllisyyden edistäminen sekä kunnan luottamustehtävissä toiminen. Vuosina 1972-1973 Sylvi työskenteli sairaanhoitajana Itävallassa opiskeltuaan sitä ennen omatoimisesti saksan kielen. Vuonna 1974 hän tuli kotipaikkakunnalleen Ristiinaan seurakuntasisaren virkaan, josta jäi eläkkeelle vuonna 1991. Hän teki työtään kutsumuksesta ja sydämellään.
Lähimmäisten auttaminen, lähetystyö, kummilapsi Afrikassa ja Kirkon Ulkomaanavun toiminnan tukeminen olivat Sylville tärkeitä. Vaivojaan säästämättä hän oli valmis auttamaan sisariaan ja heidän lapsiaan arkipäivän tilanteissa ja ilahduttamaan heitä runoillaan, tauluillaan ja käsitöillään. Sukututkimus, kulttuuriharrastukset ja seurakunnan toimintaan osallistuminen täyttivät eläkepäiviä synnyinkodin puutarhayrityksen töiden lisäksi.
Sylvi oli musikaalinen, taiteellisesti ja kirjallisesti lahjakas sekä kiinnostunut historiasta ja luonnosta. Hän kirjoitti useita näytelmiä Ristiina-Seuran juhlatilaisuuksiin, kantaa ottavia kirjoituksia ja runoja paikallislehteen ja suvun juhliin sekä sanoituksen suku- ja kotiseutulauluun. Runojaan hän ei halunnut julkaistavaksi kirjana ja osa niistä löytyikin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Kotikylänsä historian kokoamiseen ja kyläkirjan omakustanteiseen julkaisemiseen hän antoi suuren panoksen. Kotiseutuliitto palkitsi hänet useilla ansiomerkeillä. Mainittakoon, että hän jo 9-vuotiaana teki pikku säästöistään rahalahjoituksen Suomen kulttuurirahastolle.
Sylvi teki sukututkimuksen sekä äitinsä Tuukkasen suvusta että isänsä Hyyryläisen suvusta . Sukuhaaramme on lähtöisin Mäntyharjun Hyyrylän kylän Papinpojan ratsutilalta, josta muutti Ristiinan Närhilään vuonna 1833. Hyyryläisen sukuseura vieraili Papinpojan tilalla Mäntyharjun kokouksen yhteydessä vuonna 1989. Vuonna 2000 sukukokous järjestettiin Sylvin toimesta Ristiinassa. Sylvin aloitteesta Ristiinan Närhilän sukuhaara on kokoontunut säännöllisesti vuodesta 1991 alkaen, viimeksi vuonna 2019, jolloin hän oli läsnä kunniavieraana kertomassa sukumme historiasta nuoremmille sukupolville.
Opiskelu- ja työtovereista Suomessa ja Itävallassa sekä kummilapsista muodostui vuosien varrella laaja ystäväpiiri ja yhteydenpito jatkui Sylvin elämän loppuun asti kuten myös suuren suvun kiinteä yhteys.
Näkökyvyn menetys oli viime vuosina esteenä niin Sylvin kirjallisille ja taiteellisille harrastuksille kuin sukututkimuksellekin. Hänen kiinnostuksensa kulttuuriin ja suvun historiaan säilyi viimeiseen asti ja hänen harras toiveensa oli sukuseuran työn jatkaminen suvun perinteiden vaalimiseksi.
Kaarina Valjus
kirjoittaja on Sylvi Hyyryläisen sisaren tytär
OIVA HYYRYLÄINEN
Palvelutoimintojen lehtorina työuransa tehnyt Oiva Hyyryläinen kuoli 87-vuotiaana 22.12.2018 Heinolassa. Hän oli syntynyt 10.1.1931 Ristiinassa.
Talvisotaa edeltävän kesän alussa Oiva muutti 8-vuotiaana äitinsä ja veljensä kanssa Mikkelin Ristimäenkadulle itsetietoisen päämajakaupungin ytimeen. Hän kävi keskikoulun Mikkelin lyseossa ja opiskeli merkonomiksi Mikkelin kauppaoppilaitoksessa ja mainoshoitajaksi Markkinointi-instituutissa.
Ylioppilastutkinnon puuttumisen hän korjasi 56-vuotiaana Kuopiossa. Sotilasarvoltaan hän oli reservin luutnantti.
Oiva Hyyryläinen oli vuodet 1969 – 1972 Kuopion kaupunginvaltuuston jäsen edustaen kokoomusta. Samoina vuosina hän toimi matkailulautakunnan puheenjohtajana osallistuen vahvasti kaupungin matkailupalveluiden ja -markkinoinnin kehittämiseen.
Sota-ajan Mikkeli oli nuorelle pojalle sekä ankara että kannustava kasvuympäristö.
Yksinhuoltajaäidin maalaispoikaa kiusattiin alkuvuodet koulussa, eikä siitä selvinnyt kuin opettelemalla itse tappelemaan ja pitämään puolensa. Pelastusarmeijan ”hiekkalaatikkokomppania”, järvipartio ja yleisurheilu tarjosivat pojille mielekästä tekemistä. Kaupunkia otettiin rohkeasti haltuun mm. kyhäämällä porukalla oma pommisuoja — sen tulisijaviritys toi palokunnan paikalle. Pääsy oikeisiin töihin oli tärkeää: kessupellon kitkeminen äidin mukana ja ennen kaikkea päämajan lähetin tehtävät 12- ja 13-vuotiaana sotilaspoikana. Akkavuoren pommisuojaan meno oli tuntunut lapsesta arkiselta, mutta kun Oiva sodan lopulla osallistui asiakirjojen polttamiseen päämajan pihalla, kaikenikäiset olivat kokeneet miehityksen uhan vahvasti.
Nuorena miehenä Oiva Hyyryläinen teki Graanin tehtailla sotakorvaustaloja ja toimi myymälänhoitajana osuuskaupoissa. Ensimmäinen unelmatyö avautui somistajana innostavassa ilmapiirissä Mikkelin Valioasussa. Se auttoi pääsyä 25-vuotiaana Kuopion kauppaoppilaitoksen opettajaksi – rooliin, jossa oli vapaus luoda työtapansa ja joka kesti läpi elämän. Työelämäyhteistyö ja käytännön projektit, joita nykyisin korostetaan, olivat jo 1960-luvulta Oivalle ja hänen kollegoilleen normaali opetustapa.
Yritysyhteyksiä tuki sivutoiminen mainostoimistotyö kuopiolaisyrityksille: mm. Suomen Valokuvaajain Oy:lle, Savon Voimalle ja Kuopion Puhelinyhdistykselle. Oiva kävi hakemassa vinkkejä moderniin mainontaan Saksastakin, muurin juuri noustua Berliiniin. Hän teki myös tuloksellista propagandaa eduskunta- ja kunnallisvaaleissa pääasiassa muutamalle kokoomuksen ehdokkaalle. Sekin ihme koettiin, että Oivan 1970-luvulla Suomen Sinfoniaorkestereille pitämä palopuhe musiikin markkinoinnista kirvoitti kehut Helsingin Sanomien kriitikolta Seppo Heikinheimolta, joka oli tunnetusti kitsas kiitoksistaan.
Onnistumisten vastapainoksi tuli tiukkoja paikkoja. Ensimmäinen oli oman pojan aivokuumeesta seurannut vaikea kehitysvamma ja varhainen kuolema. Toisen kerran tarvittiin kanttia, kun yrittäjyys omassa kurssikeskuksessa päättyi vuosien kovasta työstä huolimatta konkurssiin. Opiskelu, lukeminen ja kirjoittaminen saivat tällöin entistä suuremman merkityksen, ja runoja, kolumneja ja asiatekstejä alkoi syntyä.
Eläkkeellä Oivalla oli aikaa pitkiin soutu-, melonta- ja pyöräretkiin, moninaiseen yhdistystoimintaan, sukuseuratyöhön ja vierailuihin hyvien virolaisystävien luona. Hän ja Liisa-vaimo saivat todistaa omin silmin Neuvostoliiton tankkien vyörymistä elokuussa 1991 Tallinnan kaduille ja Viron julistautumista uudelleen itsenäiseksi.
Hyyryläisten muutettua Kuopion korkeudelta Heinolaan lähemmäksi lastensa perheitä Oiva osallistui aktiivisesti uutta kotikaupunkia koskeneisiin vaikuttamishankkeisiin.
Uppoutuminen henkilökohtaisesti kiinnostavaan asiaan ja sen ajamiseen oli tyypillistä Oivaa. Kun hänen hyvä ystävänsä kuoli 1990-luvun puolivälissä, hän luki vuosikausia kuolemasta kaiken mahdollisen — ja kertoi lukemastaan — kysymättä ja pyytämättä. Kun leskeytymisen jälkeen löytynyt naisystävä sairastui muistisairauteen, hän selvitti asiaa ja teki siitä kirjan. Viimeksi pöydät notkuivat ikäpolitiikkaa koskevaa materiaalia, mutta voimat eivät enää riittäneet kirjasuunnitelman toteuttamiseen. Hän peräsi etenkin kunnioittavaa kohtaamista vanhustenhoitoon.
Suomalaisen yhteiskunnan vaiheet 1930-luvun niukkuudesta ja pelosta jälleenrakentamisen aikaan ja postmoderniin tietoyhteiskuntaan olivat kerroksina Oiva Hyyryläisen kokemuksissa. Vanhojen aikojen kyselijöille hän sanaili jo kauan sitten olevansa enemmän kiinnostunut tulevaisuudesta — olkoon se lyhytkin.
Uteliaisuus uutta kohtaan, oivaltamisen ilo ja sanomisen palo pysyivät hänessä loppuun asti.
Virpi Mustila
Kirjoittaja on Oiva Hyyryläisen tytär